Hengaamista, halaamista, sirkustaidetta – kaupunkitilan haltuunottoja urbaanissa sirkusyhteisössä

Kirjoittajat: Jasmin Kettunen & Heta Mulari

Tässä tekstissä kaksi havainnoijaa – sirkusharrastaja ja tutkija – keskustelevat siitä, millaisia merkityksiä avoimiksi koetuilla kaupunkitiloilla sekä kaupunkikulttuurisella toiminnalla, kuten sirkuksella, on. Keskustelumme päätteeksi mielessämme heräsi kysymys siitä, miksi meillä ei ole enempää luovaa ja omaehtoista toimintaa mahdollistavia kaupunkitiloja nimenomaan nuorille aikuisille?

Tapasimme ensimmäisen kerran vapaamuotoisen sirkusyhteisön kokoontumisessa Helsingissä vuoden 2017 keväällä. Tällä kertaa kohtasimme Kalliossa kahvilassa, aloimme jutella ja samalla kirjoittaa kokemuksistamme ja havainnoistamme sirkusyhteisön treeneissä. Treenit järjestetään joka viikko, ja niissä käy kaikenikäisiä osallistujia. Suurin osa sirkustelijoista on 25-45-vuotiaita nuoria aikuisia ja aikuisia.

Toinen meistä, Jasmin, on aktiivinen sirkusharrastaja, joka käy treeneissä säännöllisesti. Toinen, Heta, astui sisälle yhteisöön tutkijana, joka oli kiinnostunut siitä, kuinka erilaisten luovien kaupunkikulttuurien kautta tehdään kaupunkitilaa omaksi sekä millaista kontrollia kamppailuja kaupunkitilasta nuoret ja nuoret aikuiset kohtaavat. Vaihdoimme kokemuksia, pohdimme, juttelimme ja kirjoitimme. Tämä blogiteksti on kohtaamisemme tulos.

Millaista oli tulla sirkustreeneihin ensimmäistä kertaa?

Jasmin:

Kun treenitilaan astuu sisälle, päätyy isoon, tummaseinäiseen huoneeseen. Ensimmäinen fiilis on hieman jännittynyt, mutta silti luottavainen. Huomaan heti, että erivärisiä ja erikokoisia välineitä, kuten palloja, keiloja ja renkaita lentelee ilmassa musiikin tahtiin. Ihmiset treenaavat yksin ja pareittain, mutta silti yhdessä, vuorovaikutuksessa. Ihmiset juttelevat kepeästi keskenään, yksi nauraa, toinen on keskittynyt tekemiseen. Löydän itseni nopeasti uusien välineiden parista huomaamattani, melkein vahingossa. Pitkä mies tulee leveästi hymyillen kysymään: ”Moi, mitä sä haluut oppia?” Kun alkaa tehdä, alkaa samalla melkein vahingossa keskustelemaan ihmisten kanssa. Jatkossa treenit on minulle on erityinen paikka, johon koen aina olevani tervetullut.

Heta:

Tutkijana huomaan ensimmäisenä ihmiset. Ja yhdessä tekemisen. Juttelemisen. Hengaamisen. Halaamisen. Tila ulottuu moneen eri suuntaan ja siihen mahtuu lukuisia eri välineitä ja tekemistä – siinä voi joko istua, seistä, venytellä tai seisoa käsillään. Kaikkien keskellä on vaikeaa olla tarttumatta johonkin välineeseen, olemaan liikkumatta tai tekemättä jotain kehollista. Yritän ensin istua seinustalla sivulla hetken aikaa turvallisen teekuppini kanssa. Huomaan pohtivani mielessäni, näinkö tutkijan kuuluu toimia? Pian huomaan kuitenkin, että kontakti ihmisiin tulee ensi sijassa välineiden kautta. Kun otan jonglöörauspallot käteen ja alan heitellä niitä – ensin yksi kerrallaan – saan kontaktin ihmisiin eri tavalla.

 

Mikä merkitys on ilmaisilla treeneillä?

Jasmin:

Olisin tuskin koskaan lähtenyt treeneihin, mikäli ei olisi käynyt ilmi, että tila on avoin, eikä tarvitse ilmoittautua mihinkään. Ilmoittautumisen vaiva säästyi. Kuka vaan voi tulla mukaan, eikä osallistuminen ei ole sitovaa. Jos toiminta on maksullista, osallistumisesta tulee helposti velvollisuus. Sirkustreeneihin tuleminen on oikeus, ei velvollisuus. Kiireinenkin ihminen saattaa löytää arki-iltana tunnin aikaa, ja on vapaa tulemaan paikalle ilman että tarvitsee ilmoittaa että tulee myöhässä tai ei pääse tällä kertaa paikalle.

Yhteinen tekeminen antaa turvaa. Jos ei ole tekemistä, voi helposti kätkeytyä esimerkiksi puhelimen taakse yksityisyyteen. Sirkusvälineestä saa turvaa, jos ei ole sosiaalinen olo – silloin voi olla yksin, mutta silti yhdessä muiden kanssa. Toiminnan ilmaisuus on tärkeä siksi, että nekin, joilla ei ole mahdollisuutta osallistua maksulliseen toimintaan, pääsevät mukaan.

Heta:

Haastattelin tutkimusjaksoni aikana eri-ikäisiä sirkuslaisia ja yksi keskeisistä havainnoista oli nuorten ja nuorten aikuisten suuri tarve ilmaisiin, luovaa toimintaa mahdollistaviin ja turvallisiin kaupunkitiloihin. Useat haastateltavat kokivat, että Helsingissä tiloja rajataan helposti tiettyyn, ennalta määrättyyn, usein maksulliseen käyttöön, mutta ihmisten vapaalle kokoontumiselle ja itseilmaisulle ei anneta tarpeeksi tilaa. Puhuttiin sääntöviidakosta, rajoittamisesta, kontrollista. Osallisuus kaupunkitilaan lomittuu aina valtasuhteisiin ja kysymyksiin siitä, kenellä on valta määritellä keitä ja mitä toimintaa varten eri tilat suunnitellaan.

Mikä on luovassa sirkustoiminnassa tärkeintä?

Jasmin:

Onko edes olemassa muita sellaisia paikkoja, joissa siulta ei vaadita tai edellytetä mitään? Sirkustreeneissä ei tarvitse suorittaa tai tavoitella jotain tiettyä asiaa. Kokemukseni mukaan ne paikat, joissa ei vaadita jatkuvaa suorittamista ovat tosi harvassa.

En itse tuntenut juuri ketään, kun muutin Helsinkiin pari vuotta sitten, mutta treeneistä löysin omanlaisiani ihmisiä. Avoin ja matalan kynnyksen toiminta voi tarjota elinikäisiä ystävyyssuhteita. Nuoriso-ohjaajan näkökulmasta kuuluminen johonkin on nuorille elintärkeää. Nuorten kanssa työskennellessä eri kansalaisjärjestöissä olen selvästi huomannut yhteisöllisyyden tarpeen. Yhteisöllisyyden tunne voi muodostua esimerkiksi sirkuksesta, eläinten hoitamisesta yhdessä tai vegaaniudesta.

Heta:     

Moni haastatelluista linkitti sirkuksen luovan toiminnan tiiviisti yhteisöllisyyteen. Treeneissä vallitsivat epäviralliset säännöt vertaisoppimisesta, yhdessä onnistumisesta ja epäonnistumisesta. Uudet jäsenet kertoivat, että oppivat nämä toimintatavat yhteisössä vähitellen, ja aluksi ne saattoivat tuntua vierailta ja vaikeiltakin omaksua. Moni oli sitä mieltä, että yhteiskuntamme vaatii jatkuvaa suorittamista, tarkkoja koulutukseen ja työuraan liittyviä suunnitelmia ja sitä, että koko ajan kilpaillaan jonkun kanssa. Yhteisön käytännöt tarjosivat mahdollisuuden myös vastustaa näitä odotuksia ja oppia toisin.

Kuvat: Heta Mulari

Heta Mulari on tehnyt vuosina 2017-2018 kenttätutkimusta urbaanissa sirkusyhteisössä. Tutkimus sijoittuu monimenetelmäisen urbaanin etnografian piiriin, jossa tutkimuksen kenttä muodostuu jatkuvassa vuoropuhelussa tutkimuksen osallistujien kanssa. Tutkimusasetelmaan ja toteuttamiseen ovat vaikuttaneet myös erilaiset alakulttuuritutkimukset, erityisesti Sarah Thorntonin (1995) klubi- ja reivikulttuureja käsittelevä Club Cultures: Music, Media and Subcultural Capital ja käsitykset autenttisuudesta ja tyylistä alakulttuurisena pääomana. Osana tutkimusta toteutettiin myös valokuvaaja Patrik Rastenbergerin videoteos Circus – Encounters in the City, joka seuraa sirkusharrastajien arkea sekä treenejä eri kaupunkitiloissa. Videoteos on esillä osana Näkyvää näkymättömyyttä -näyttelyä HAM-Kulmassa Tennispalatsissa.

 

Comments

comments