Joukkoliikenneyhtiöt lietsovat nollatoleranssipolitiikkaa

Helsingin Sanomat julkaisi 27.11. artikkelin jossa VR ilmaisee huolensa lisääntyvästä ilkivallasta yhtiön kalustoa kohtaan. VR:n turvallisuuspäällikön Pekka Aholan mukaan meneillään on jonkinlainen töhrimisbuumi viitaten viime aikaisiin luvallisiin kaupunkimuraaleihin. Aholan retoriikka muistuttaa vaarallisen paljon Stop töhryille -projektin graffitin vastaista nollatoleranssia.

On mennyt jo 8 vuotta siitä kun Helsingin kaupunki luopui nollatoleranssista graffiteja vastaan. Kymmenen vuotta kestänyt Stop töhryille -projekti maksoi yli 20 miljoonaa euroa ja sen seurauksena leimattiin kokonainen graffitisukupolvi. Jälkikäteen jopa hankkeen johto kritisoi toimintaansa. Projektijohtaja Kauko Haantie myöntää projektin olleen kallis virhe Helsingin sanomissa vuonna 2011. Positiivisen graffitikuvan luomisessa on sittemmin mennyt monta vuotta, monta lehtiartikkelia ja paljon aikaa nuorisotyön parissa. Kun nuori harrastaa graffiteja tänään se ei enää samalla merkitse sitä että nuori tekee rikoksia ja käyttää huumeita, kuten projektin aikana oli tapana väittää (Brunila, Ranta & Viren, 2011).

Nämä asiat pitää ottaa huomioon, kun puhutaan graffitin vastaisesta nollatoleranssista:

  1. Nollatoleranssissa piilee yksinkertaistamisen riski.

Nollatoleranssi-puheessa luodaan kuvaa, jossa uskotaan että luvalliset graffititapahtumat johtavat luvattomien graffitien tekoon. Tämä näkyy Aholan kommentissa: ”Kun täällä oli kansainvälinen katutaidetapahtuma, niin me löysimme junista graffiteja, jotka ovat tuttuja Italiassa.” Tämän porttiteorian viljelyssä tehokas työkalu on media ja kansalaisten sivistäminen oikeanlaiseen kielenkäyttöön.

Ahola toteaa että, graffiti -sanan sijaan: ”puhun mieluummin töhrimisestä, joka on rikos”. Sekä suomen-, että ruotsinkielessä (klotter) on kehittynyt oma termi englannin ”graffiti vandalism” -vastineelle, jonka tarkoitus on kuvata huonoa graffitia. Hyvä graffiti on ”graffiti art”. On siis olemassa kahdenlaista graffitia; hyvää ja huonoa. Tämä kielellinen eronteko on arvottanut graffitin, myös kaupallisissa katutaidetapahtumissa jossa usein tehdään eroa ”töhryihin”. Mikä sitten on hyvää ja mikä huonoa graffitia? Graffitin esteettinen määrittely ei ainakaan ole yhteiskuntatieteilijän tai junayhtiön turvallisuuspäällikön asia. Mutta sen voi yksinkertaistaa, kuten nollatoleranssissa on tapana, siihen että laillinen graffiti on hyvää ja taiteellista, laiton graffiti huonoa ja töhrimistä.

  1. Nollatoleranssi perustuu junayhtiöiden ja turvallisuusalan lobbaamaan transnationaliseen toimintaan.

Nollatoleranssi-ajattelussa ei pyritä hallitsemaan graffiteja pelkästään yhden kansallisvaltion rajojen sisällä, vaan pyrkimyksenä on myös luoda kansainvälinen verkosto graffiteja vastaan. Stop töhryille -projekti ei koskaan syntynyt missään suomalaisessa kuplassa, vaan sillä oli alusta asti vahvat yhteydet pohjoismaiseen antigraffitityöhön, sekä New Yorkin lanseeraamaan nollatoleranssirikoksentorjuntapolitiikkaan. Pohjoismaiden yhtenäistä graffitipolitiikkaa kehiteltiin miltei vuosittaisissa konferensseissa vuosina 1998 – 2012. Näihin tilaisuuksiin osallistui lähinnä joukkoliikenneyhtiöiden, vartijayritysten, kunnallisten päätöksenteon ja poliisin edustajia.

Tätä pohjoismaalaista antigraffitiliikkeen nousua voidaan pitää osana laajempaa länsimaalaista rikoskontrollipolitiikan aaltoa, jossa siirryttiin kohti vahvempaa uuskonservatiivista ajattelutapaa. Tämä uuskonservatiivinen ajattelutapa painotti erityisesti katujen ja järjestysrikkomuksien kontrollointia 2000-luvun alussa (Korander, 2014). Viimeisimmät pohjoismaiset konferenssit on vuonna 2010 pidetty Tukholmassa, vuonna 2011 Oslossa ja viimeisin vuonna 2012 Kööpenhaminassa. Viimeisessä konferenssissa arvioitiin varovasti, että uusia konferensseja ei enää järjestetä, ainakaan ”graffitien vastaisena”, sillä kaikki pohjoismaalaiset pääkaupungit paitsi Tukholma olivat luopuneet ehdottomasta nollatoleranssista graffiteja vastaan. Tukholma on sittemmin luopunut nollatoleranssista syksyllä 2014.

Kun nollatoleranssista luovuttiin virallisesti pohjoismaissa, on EU-tasolla käynnistetty monenlaisia hankkeita graffiti-ongelman ratkomiseksi. Vuonna 2011 Euroopan komissiolle osoitetussa avoimessa kirjeessä ilmaistaan huolta joukkoliikenneyhtiöiden kohtaamia turvallisuusuhkia kohtaan, joista yksi: ”Graffiti – considering the international coordination of graffiti gangs, it would be useful to set up a European-wide database of graffiti on public and rail freight transport”. Kirjeen on allekirjoittanut joukko junayhtiöiden edustamia organisaatioita, mm. UIC ja UITP, joiden jäsenistöön VR:kin kuuluu. Viitteitä eurooppalaisesta graffitirekisteristä, joka olisi junayhtiöiden ja tulliviranomaisten käytössä on esiintynyt sittemmin mm. UIC:n uutiskirjeissä ja RAILPOL:in niin kutsutussa ”Graffiti working group” -työryhmässä. Vuonna 2014 EU-tasolla käynnistettiin Graffolution -projekti, joka etsii ”uudenlaisia” ja ”innovatiivisia ratkaisuja” graffiteja kohtaan, ottaen huomioon ”kaikki osapuolet”. Hankkeen sivuilla tuodaan esille että ”rikkinäisten ikkunnoiden” – teoriaa tulisi tulkita uudella tavalla, ja että on tehtävä ero graffiti taiteen ja graffiti vandalismin välille. Hankkeen tukijoihin kuuluu monien yliopistojen lisäksi UIC.

  1. Nollatoleranssin vaikutukset ovat pitkäkestoisia.

Helsingissä asukkaat ovat saaneet nauttia jo liki vuosikymmenen kukoistavasta katutaidekulttuurista. Se näkyy kaupungin linjauksessa tukea katutaidetapahtumia, luvallisten seinien rakentamisessa ja nuorisotyössä. Autenttisen alakulttuurin nauttiminen on nyt kaikkien ulottuvilla, mutta kuka maksoikaan viulut? Niin kutsutun nollatoleranssisukupolven laskut ovat vielä monella maksamatta. Yksilöt, joiden niskoilla on edelleen mittavat korvausvaatimukset, ovat olleet mukana kamppailussa jossa kaupunki pyrki ensin kitkemään alakulttuurin kokonaisuudessaan ja jonka rinnalla nyt rakennetaan elävää ja vetovoimasta kaupunkikulttuuria. Ei mikään ihme, että monet graffitimaalarit raivostuivat kun lukivat VR:n tapaa yksinkertaistaa heidän alakulttuuriansa.

 

Malin Fransberg, VTM. Tutkii graffitialakulttuurin sukupuolisuutta ja kontrollia.

Viitteet:

Brunila, Ranta & Viren (2011, 37): Muutaman töhryn tähden; Uutislehti 100 (3.5.2005)

Korander (2014) Rikottujen ikkunoiden nollatoleranssi: Tutkimus New Yorkin rikoksentorjunnan uuskonservatiivi-malllista Suomessa.

Kuva: Malin Fransberg

Comments

comments