Vaikeneminen on rasismin tehokas polttoaine

Nälvintää. Halveksuntaa. Huomaamatonta tönimistä. Välinpitämättömyyttä. Pilkkaavia sanoja. Leimojen heittelyä. Yksin jättämistä. Iskuja. Kaksinaamaisuutta.

Sanat kertovat nuorten arkipäivän rasismikokemuksista.

Punaisen Ristin tärkeä rasisminvastainen satsaus huipentui tänäkin vuonna maaliskuun kampanjaviikkoon. Järjestöjen yhteisvastuun hengessä toteutettu kampanja ja Ei rasismille -hanke tuovat onnistuneesti yhteen erilaisia ihmisiä, järjestöjä ja rasisminvastaisen kansalaistoiminnan muotoja.

Tinkimätöntä taistelua syrjimättömyyden puolesta tarvitaan joka päivä ja joka hetki. Rasismi on arkipäivää tuhansien Suomessa asuvien nuorten elämässä – usein hiljaisena, ohitettuna tai vaiettuna ilmiönä.

Syrjintä on nuoria yhdistävä sukupolvikokemus, joka on läsnä paitsi kouluissa, myös kaduilla, kodeissa ja keskusteluareenoilla.

Suurin osa nuorista on kokenut tai todistanut syrjintää

Nuorisobarometrin mukaan suurin osa Suomessa asuvista nuorista on itse kokenut tai ollut todistamassa syrjintää viimeisen vuoden aikana kyselyhetkestä.

Samaan aikaan kun suomalaisnuoret suhtautuvat yhä luontevammin Suomen monikulttuuriseen arkeen, Nuorisobarometrin tulokset kertovat maahan muuttaneiden nuorten syrjintäkokemusten lisääntyneen.

Syrjintäkokemukset liittyvät läheisesti moniin osattomuuden ja ulkopuolisuuden tunteisiin, kuten sosiaalisen luottamuksen ja yhteenkuuluvuuden tunteen laskuun. Syrjintäkokemukset eristävät nuoria entisestään ympäröivistä yhteisöistä ja yhteiskunnasta.

Omista rasismikokemuksista puhuminen on vaikeaa

Moni varmasti ajattelee, että arkipäivän rasismia liioitellaan: eihän se oikein näy eikä kuulu missään. Nuorten omat näkökulmat rasismin kaltaisesta kiistanalaisesta ilmiöstä jäävätkin julkisessa keskustelussa helposti kuulumattomaksi, arvottomaksi tai vaiennetuksi tiedoksi.

Vaikka nuoret olisivat kokeneet arjessaan väkivaltaa, nimittelyä tai muuta syrjintää, harva on valmis kertomaan avoimesti kokemuksistaan, saatikka nimeämään kokemuksensa rasismiksi.

Rasismi on vaativa aihe käsiteltäväksi myös kansalaisjärjestöissä, katsottiinpa sitten järjestöjä eri taustoista tulevien ihmisten toimintafoorumina tai rasismin uhrien tukijoina ja puolestapuhujina.

Rasismikokemukset ovat sillä tavoin intiimejä ja satuttavia, että niistä puhuminen ei ole helppoa.

Vuosien varrella tapaamani monikulttuuriset nuoret ovat kertoneet käyttävänsä välinpitämättömyyden strategiaa rasismikokemusten äärellä: pärjäämistä osoittaa se, joka viestii, ettei rasismi kosketa minua. Pärjäämistä monelle nuorelle tarkoittaa myös se, ettei asiasta puhuta.

Rasismista vaikenemalla vältetään siihen liittyvän häpeän jakamista. Joskus vaietaan myös siksi, ettei kukaan kuuntele tai välitä.

Arkipäiväinen mutta vaiettu osa nuorten elämää

Rasismi on samalla sekä arkipäiväinen että vaiettu osa nuorten elämää. Tämä luo nuorten parissa töitä tekeville kansalaistoimijoille erityisen yhteiskunnallisen ja inhimillisen vastuun.

Punaisen Ristin Nuorten turvataloille hakeutuu sekä vastikään Suomeen tulleita että Suomessa syntyneitä monikulttuurisia nuoria. He tulevat hakemaan apua arkipäivän kriiseihin, joissa rasismi voi olla monin tavoin läsnä, näkyvästi tai näkymättömästi.

Yksi on ajautunut perheen kanssa konfliktiin siitä, miten nuorena tulisi Suomessa elää. Toinen kokee epäoikeudenmukaiseksi vanhempiensa vieroksuvat kommentit muslimitaustaisesta poikaystävästä. Kolmas joutuu äkillisen väkivallan kohteeksi hampurilaisbaarissa, jossa kavereiden kanssa on vietetty iltaa.

Nuorten turvatalolla mikään pulma ei ole vähäpätöinen

Nuorten turvatalojen työssä lähtökohtana on nuorten oikeus apuun: mikään pulma ei ole liian arkipäiväinen, vähäpätöinen tai häpeällinen.

Turvataloilla nuoret ovat oman arkensa asiantuntijoita, joiden kokemuksia ei vähätellä eikä riistetä ammatillisella ylivertaisuudella.

Nuorten rasismikokemusten äärelle ei pääse kiirehtimällä tai patistamalla nuorta kertomaan kokemuksistaan. Nuorten turvatalojen ammattitaito nojautuu rauhallisen kuuntelemisen taitoon: kykyyn pysähtyä kaikessa rauhassa paitsi puheen, myös hiljaisuuden äärelle. Niin tutut kuin omista ennakko-oletuksista poikkeavat kertomukset otetaan yhtä vakavasti.

Keskeistä on taito kuunnella

Olen työskennellyt Nuorten turvatalotoiminnan johtajana pian puolisen vuotta. Uskon vahvasti, että juuri kuuntelemisen taito on keskeinen seikka, joka tekee turvataloista nuorille inhimillisen ja tukea antavan paikan.

Turvatalolla olleen nuoren sanat kertokoon kuuntelemisen voimasta:

Saan tukea asioihin joihin tarvitsenkin ja tuntuu että minua ymmärretään ja autetaan oikealla tavalla. Työntekijät on niin mukavia ja ihanaa että tapaamiset hoidetaan casuaalin rennosti. Rennolla fiiliksellä mennään ja asioista saadaan keskustelua avoimesti. Olen erittäin tyytyväinen sekä kiitollinen.

Haastan kaikki nuorten kanssa toimivat kansalaistoimijat miettimään, mitä kuuntelemisen taito omassa arjen ympäristössä konkreettisesti tarkoittaa. Millaisia ja keiden ääniä kuunnellaan, mitkä jäävät vaietuiksi?

 

Kirjoittaja: Leena Suurpää, Punaisen Ristin turvatalotoiminnan johtaja.

Kuva: Leena Koskela / Suomen Punainen Risti

Lähde: https://www.punainenristi.fi/uutiset/20170530/nakokulma-vaikeneminen-rasismin-tehokas-polttoaine

Share...Share on Facebook6Share on VKShare on Google+0Tweet about this on TwitterShare on LinkedIn0Pin on Pinterest0

Comments

comments